Matthew Stover: Blade of Tyshalle

Cainen (tai ehkä oikeammin Harin) seikkailuja tuli sitten jatkettua toisenkin kirjan verran.

Blade of Tyshalle sijoittuu 7 vuotta Heros die -kirjan jälkeen. Harin elämä on muuttunut monella tavalla, mutta niin on monen muunkin. Hari ei todellakaan ole enää sama mies, joka Overworldissa Cainena taisteli. Hänelle kuitenkin selviää kammottava salaliitto Overworldia vastaan, ja tietenkin asialle pitää tehdä jotain, etenkin kun siitä tulee hyvin nopeasti Henkilökohtaista.

Blade of Tyshalle oli monin paikoin parempi kuin Heros die. Hahmot olivat jotenkin vielä hioutuneempia, ja Stover käytti vähemmän aikaa maailmalla kikkailuun, ymmärrettävästi, onhan maailma nyt lukijoille jo tuttu. Scifi-elementti on tässä korostuneempi, mutta toisaalta niin on magiakin. Stover sortuu hieman kuitenkin siihen, että Haria potkitaan päähän ihan joka suunnalta, ja "otetaan pois IHAN kaikki" -mentaliteetti käy hieman vanhaksi nopeasti. Lopun suuret yhteentotot ovat myös hieman liian äärimmäisiksi vietyjä ja ajoittain hieman sekavia. Tästä huolimatta Blade of Tyshalle oli oikein viihdyttävä kirja (joka olisi hyötynyt noin 200 sivun editoinnista, pituutta oli liikaa) ja sarjan kolmannenkin osan voisi ehkä joskus lukea.

Laurell K. Hamilton: Nightseer

Ennen siirtymistään urbaanin fantasian (ja erotican) pariin, Laurell K. Hamilton kirjoitti perinteisempää fantasiaa. Ainakin hänen esikoisensa, Nightseer on ihan "tavallista", toiseen maailmaan sijoittuvaa fantasiaa eikä urbaania kamaa.

Puolhaltia Keelios on poikkeuksellisen kyvykäs nainen: siinä missä useimmat muut hänen maailmassaan hallitsevat maksimissaan kahden eri magian lajin käytön, Keelios osaa peräti kolme. Kolmas magia putkahti Keeliokselle hieman yllättäen ja niinpä hänen onkin pitänyt palata koulun penkille. Keelioksen vanha vihollinen (joka mm. tappoi Keelioksen äidin) tekee kuitenkin näyttävän paluun ja sitten pitää taistella pahaa vastaan. Keelios itsekään ei tunnu olevan aivan täysin puhtoinen, hän kun on demonin merkitsemä (ja siten pystyy kontrolloimaan niin valkeaa kuin mustaakin magiaa).

Huh mitä roskaa... Kovasti tätä on monessa paikassa kehuttu, mutta Keeliosta pahempaa Mary Sue -hahmoa ei ole hetkeen tullut vastaan (hän osaa aivan kaiken, on kovasti rakastettu ja demonisesta ongelmastaan huolimatta täydellinen). Kirjan rakenne on aivan pielessä: paikasta toiseen siirrytään liian usein ja nopeasti, ja etenkin loppupuolella esitellään tärkeitä hahmoja täysin tyhjästä (ja vastaavasti aiemmin mukana olleet hahmot vain unohdetaan). Tuntuu siltä, kuin Nightseer olisi esim. trilogian toinen osa. Päähenkilöstä romanttisesti kiinnostunut Lothar (Lothin palvoja, Lolthista, LOL!) on kyllä Paha (näin kerrotaan), mutta käytös ei kyllä tue tätä Pahuutta lainkaan. Seksiä tai väkivaltaa ei tässä juurikaan ole, eli Hamilton on sittemmin muuttanut tyyliään rajusti. Todennäköisesti hyvä niin. Nightseer ei ole hänen uransa huippuhetkiä. Parhaimmillaan viihdyttävä, mutta suurimman osan ajasta ei edes oikein sitä.

Gwyneth Jones: Bold as Love

Gwyneth Jonesin rockahtava scifi/fantasiasarja istui hyllyssä aika pitkään, kunnes kaveri halusi lainata ne. No, niiden poissaollessa iski tietenkin vastustamaton halu lukea ne, joten kun ne palasivat, piti ekan osan kimppuun käydä heti. Sarjan ensimmäinen osa on siis Bold as Love.

Tulevaisuuden Britanniassa hommat alkavat hajota käsiin, ja niinpä hallitus suuressa viisaudessaan nimittää indie-rokkareista koostuvan "Vastakulttuuriajatushautomon." Idea on hyvä, käytännön toteutus saa ikävän käänteen kun punkkari Pigsty murhaa pääministerin ja ottaa vallan... Päähenkilöillä onkin tämän jälkeen kädet täynnä työtä, etenkin kun teknologia alkaa pistää sekin hanttiin ja mystisyys/magia nousta taas pinnalle. Ja kaiken keskellä kuitenkin tärkeintä on musiikki ja rakkaus.

Kaikkein hienointa Bold as Lovessa ovat juuri päähenkilöt. Hyvin raflaavan alun kirjassa saava Fiorinda-tyttö, indierock-kitaristi Ax ja konemusiikin puolelta mystinen Axomoxoa taistelevat tiensä läpi murentuvan yhteiskunnan. Hahmot on kuvattu poikkeuksellisen hienosti ja vaikka yksikään hahmoista ei välttämättä ole perinteisesti "pidettävä", kiinnostaa silti ihan hirvittävästi mitä heille tapahtuu. Jonesin tavassa kirjoittaa on selvää 60-lukuista rock-idealismia yhdistettynä scifi (ja osin fantasia) elementteihin. Ehdottomasti pitää lukea sarjan kolme muutakin osaa (kunhan taas ensin saisi luettua arvostelukirjoja).